Koulussa meidän piti saksan tunnilla selittää parillemme sanoja mahdollisimman nopeasti ja heidän piti arvata, mistä sanasta on kyse. Opin kiinteistön kiinnittämisen merkityksen pelatessani Monopoli-lautapeliä. Yhdysvaltain puolustusvoimat on käyttänyt satoja miljoonia dollareita kehittääkseen pelejä, jotka houkuttelisivat nuoria astumaan palvelukseen. Oikeusistuimissa asti on käsitelty väitteitä, että osa videopeleistä aiheuttaa väkivaltaista käytöstä.

Peleillä voidaan vaikuttaa pelaajiin, se on käynyt selväksi. Millainen tämä vaikutus tarkalleen ottaen on ja miten sitä voidaan kontrolloida; nämä ovat tutkimuksen kuumia kysymyksiä. Kyse lienee mallioppimisesta, sillä ihminenhän oppii parhaiten tekemällä. Kyse onkin ennen kaikkea siitä, miten pelaaja suhtautuu peliin.

Kun pelaaja pelissä raivaa tiensä vihollisjoukkojen läpi tai ohjailee kansainvälisen kaupan rahavirrat omaan taskuunsa, mitä hän itse asiassa ajattelee tekevänsä? Ratkooko hän haasteita soveltamalla annettuja keinoja tavoitteensa saavuttaakseen vai nauttiiko hän pelisisällöstä itsestään? Säilyttääkö hän kriittisen etäisyyden peliin niin, että pystyy tarvittaessa oikeassa elämässä tuomitsemaan vastaavanlaiset toimet, vaikka pitääkin pelaamisesta?

Pelikokemus on samanlainen kuin muutkin kokemukset: se saa merkityksensä vasta kun sitä pohtii jälkikäteen. Tällaista pohtimista saisi pelaajien keskuudessa tapahtua enemmänkin. Kaverien tai kasvattajien herättämät kysymykset ja keskustelunavaukset ovat tässä arvokkaita.